Jännittää ja suuta kuivattaa, mutta tässä tilanteessa on ennenkin oltu. Näin Heidi Häggblom kuvailee hetkeä ja ajatuksiaan juuri ennen 80 metrin aitajuoksulähtöä.
Kesällä Heidi osallistui yli 35-vuotiaiden MM-kisoihin Tampereella. Kisan tulokset olivat huikeat: maailmanmestaruus 40-vuotiaiden sarjassa, lajeissa pituushyppy (593) ja 80 metrin aitajuoksussa (11,50). Eikä siinä kaikki, sillä Heidi täräytti samalla Pohjoismaiden ja Suomen ennätykset kummassakin lajissa.
Treenaaminen alkoi vajaa kolme vuotta sitten, kun Heidi oli tyttärensä yleisurheiluryhmässä apuvalmentajana. Liikkeiden näyttämisen jälkeen hän huomasi, ettei oma kunto ollut entisensä.
– Siellä tyttären treeneissä ajattelin, kun puuskutin, että hyvänen aika nyt pitää jotain alkaa tekemään. En varmaan maailman huonoimmassa kunnossa ole ollut, mutta 13 vuotta on ollut taukoa säännöllisestä urheilusta. Aloin sitä kuntoa pikkasen nostattamaan. Ajattelin, että pitää juoksukuntoa ja sellaista peruskuntoa ensin treenata ennen kuin voin mitään nopeampia liikkeitä tehdä.
Heidi on nuorempana kilpailut SM-tasolla eikä treenaaminen ollut siis täysin uusi asia. Treenaaminen on kuitenkin ollut hyvin erilaista nyt aikuisiällä arkikiireiden takia. Myös kropan kimmoisuus muuttuu ajan myötä ja tätä tulee treeneissä huomioida. Treenit ovat koostuneet punttitreenistä, juoksusta sekä aita- että pituushyppytreeneistä.
– Minulle on nyt monesti sanottu, että treenaan varmaan todella paljon. Olen aina vastannut, että olen kuule hävettävän vähän treenannut. Jos on ollut hyvä viikko, olen voinut saada viisi treeniä viikkoon. Sellainen keskiarvo on neljä treeniä viikossa. Hassua sanoa, että olen tehnyt pituushyppytreenejä. Olen ehtinyt maksimissaan kuusi hyppyä tekemään ja sitten katsonut kelloa, että oi oi pitää lähteä viemään lapsia johonkin.
Urheilu ja arki ovat varmaan jotenkin täydentäneet toisiaan. Minulla on ollut niin paljon muita asioita elämässä kuten työ, lasten harrastukset, remontti ja kaikenlaisia muita asioita. Sen haluaisin kaikille urheilijoille ja tuleville urheilijoille sanoa, että urheilu ei kuitenkaan ole koko elämä. Jos tulee vastoinkäymisiä, niin on ihan hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, että voisiko tehdä jotain eri tavalla? Tai onko ehkä tehty jotain liikaa? Minä olen hyvä osoitus siitä, kuinka vähällä voi päästä näin hyvään kuntoon.
Huononakin päivänä pitää pystyä treeni tekemään
Heidi on Vamiassa suomenkielenopettaja. Kollegat ja opiskelijat voivat oppia paljon hänen mentaliteetistaan, treenaamisesta ja tavoitteista
– Kiireisen elämän keskellä, kun olen mennyt tekemään sen tunnin treenin, en voi sanoa olevani aina 100 prosenttisesti parhaillani siellä. Mutta huononakin päivänä pitää pystyä treeni tekemään. Samahan se on täällä opiskelussa, pitää pystyä suoriutumaan jotenkin ja tekemään ne pakolliset jutut. Kyllä sitä ajattelutapaa pystyy kouluelämään ja työhön myös siirtämään, mutta se vaati sen, että sinä itse päätät. Jos sinä et itse päätä sitä, että sinulla on pieni tavoite, niin se ei onnistu.
Koko kisani ajatus lähti täydestä vitsistä ja pikkuhiljaa siitä tuli todellisempaa. Auttoi tosi paljon, että minulla oli jokin tavoite, mitä kohti menin.
Mielestäni pahinta on, jos töiden jälkeen teet ruokaa ja menet siihen sohvalle hetkeksi lepäämään. Siitä on tosi vaikea nousta ylös. Pelastukseni on ollut se, etten ehdi mennä sohvalle.
Haluaisin ihan tavalliselle työssäkäyvälle ihmiselle sanoa, että vaikka meillä on työ, ruuhkavuosia ja vaikka mitä, niin jostain löytyy se tunti. Se voi vaikka olla silloin, kun lapset ovat harjoituksissa eikä niitä treenejä tarvitse olla monta kertaa viikossa. Kun itsellesi laitat tavoitteeksi, että teet ne muutamat kuntoilut ja toistat sitä rutiinia muutaman viikon, niin vitsit kyllä se alkaa tuntua, kun kunto nousee ja jaksat paremmin tehdä. Olen ihan älyttömästi nauttinut siitä tunteesta.
Suuret onnittelut Heidille huikeista saavutuksista!
Vaikka kaikki eivät tähtää maailmanmestareiksi, liikunnasta voi jokainen nauttia. Kuten Heidi sanoi, tavoitteet vievät pitkälle.